|
|
Häämatkakertomus maapallon toiselta puolelta
Ja heti alkuun huomautus: Tämä ei ole sellainen kertomus, nimestään
huolimatta, ja myöskään kirjoittajastaan huolimatta. Joten hävetkää että
edes ajattelitte. Tiedätte kyllä ketä tarkoitan. Vedimme pitkää tikkua
Anun kanssa, ja Anun hommaksi tuli kuvatekstien laatiminen, ja minulle
lankesi tämän kertomuksen kirjoittaminen. Sopii hyvin, olen yleensä aika
lyhytsanainen.
Ja itse asiaan. Jos siis jollekin on vielä epäselvää, niin vietimme
kuherruskuukautemme (aah mitä siirappia...) matkaillen reilut kaksi
viikkoa Australian itäisellä rannikolla. Ja insinöörit ja muut
pilkuntarkat, reilut kaksi viikkoa ei ole yhtä kuin kuukausi, tiedän
sen. Mutta siis taas eksyin asiasta. Nyt täytyy skarpata. Tämän
seuraamista saattaa hiukan helpottaa, jos olette tutustuneet
kattavahkoon kuvamateriaaliin jota matkallemme tuotimme (Vinkki:
löytyvät kohdasta valokuvia...).
Aussit ovat Suomesta katsottuna liki naapurissa. Välissä on vain noin 15
000 kilometriä, joka nykyisillä nopeilla lentokoneilla menee yhdessä
sujauksessa. Menomatka kestikin vain reilut 24 tuntia, paluumatkakin
ripeät 40 tuntia. Ei siis paha, mutta ihan viikonloppureissua en lähtisi
tekemään. Onhan se toki kiva sanoa käyneensä Malesiassa, vaikkakin
sitten vain lentokentällä keskellä yötä ihmettelemässä hienoa
terminaalin sisällä ihme pleksituubissa kulkevaa junaa, josta ei saanut
kuvaa ei sitten millään.
Saapuminen itse Australiaan oli kaikkea muuta kuin postikortista.
Lentomatka Kuala Lumpurista Sydneyyn oli kuulemma kovinkin pomppuinen.
Miksi kuulemma? No siksi että vieruskaverini (ei siis Anu, vaan eräs
malesialainen opiskelijapoika) jäi Kuala Lumpuriin, joten käytin
hyväkseni vapautuneen tilan ja nukuin kuorsaten ja kuolaten liki koko
8,5 tunnin lennon. Sydney näytti keväisen itsensä sataen kaatamalla
koko ensimmäisen illan, joka kyllä meni nukkuessa. Tiukka rajatarkastus
nimittäin vei voimat ja aika nopeasti piti lähettää koordinaatteja
Nukkumatille.
Ensimmäinen oikea päivä alkoi pienellä tihkusateella, joka kyllä vaihtui
aika nopeasti pilviharson takaa pilkottavaan kevätaurinkoon.
Paikallisten vetäessä enemmän vaatetta niskaan, me tyytyväisinä
turisteina värjöttelimme 25 asteen kylmyydessä Darling Harbourissa,
jossa sijaitseva Sydney Aquarium oli ensimmäinen turistirysä mihin
kalpeat kasvomme päästimme ihmettelemään ihmeellistä aussiluontoa. Ja
sitähän riitti.
Nyt voimme olla ylpeitä, sillä löysimme Nemon. Jos tässä vaiheessa pitää
raapia päätään ja miettiä mitä oikein horisen, niin askeleet kohti
Anttilaa (ei-maksettu mainos) ja DVD-hyllyn eteen ihmettelemään. Lisäksi
tuli bongattua vesinokkaeläin, joka kaikeksi yllätykseksi osoittautui
yllättävän pieneksi. Odotimme sellaista läskin majavan kokoista otusta,
mutta täysikasvuinen vesinokkaeläin onkin paljon pienempi. Juuri
lanseeraamallani Siwan-kassi-indeksillä arvelisin kooksi noin 10.
Tarkoittaa siis, että yhteen normaaliin Siwan muovikassiin mahtuu
arvioni mukaan 10 täysikasvuista vesinokkaeläintä. Ja nyt sitten vain
odotellaan koska Wikipediaan ilmestyy artikkeli jossa selitetään
kaikelle kansalle mikä tämä tällainen Siwan-kassi-indeksi on...
Vesinokkaeläin oli kyllä juuri sitä Australiaa mitä olimme lähteneet
etsimään. Mutta kun olimme maksaneet koko kierroksesta, niin jatkoimme
loppuun saakka. Ja kyllähän se osoittautui hyväksi ratkaisuksi.
Suolaiset ja makeat krokot, joita en siis nuollut, joten luotan että
toinen maistuu suolaiselta ja toinen makealta. Mitä muuta se voisi
tarkoittaa? Mutta siis pikkusuolaiset ja kahvileipäkrokot, pikkupingut
ja monet muut vedeneläväiset on nyt bongattu autenttisessa
keinomaailmassa. Ehdoton elvistelijä meitä odotti hyljealtaalla, jossa
eräs hylje-neito (oletus) piti omaa showtaan kalliolla. Muiden uidessa
altaan syvyyksissä, sai neitonen nauttia yksin turistien huomiosta, ja
näytti kyllä siltä että oli tehnyt sitä ennenkin. Sen verran oli
koreografia hiotun oloinen, että tiesi tarkalleen millä pääsee turistien
kotialbumiin.
Kakkospäivä valkeni taas hieman pilvisenä, ja mieliimme alkoi jo vähän
hiipimään epäilyksiä Australian keväästä ja sen sopivuudesta matkailuun.
Vettä ei kyllä tullut, mutta taivas pysyi pilvessä. Ja jos kerta
Australiaan asti matkustaa, niin pitäähän käydä kiinalaisessa
puutarhassa. Tämän pettämättömän logiikan ohjaamana suuntasimme
sandaalimme kohti Kiinalaista ystävyyden puutarhaa, joka sijaitsi
messukeskuksen ja pilvenpiirtäjärivin välissä, noin korttelin kokoisella
alueella. Mutta hyvin oli sisällä onnistuttu tekemään olosuhteet
sellaisiksi, että ympäristö hävisi mielestä kun sisälle astui. Tosin
paluu arkeen tuli aika nopeasti, sillä turistirysä mikä turistirysä.
Tällä kertaa sen paljasti joka paikassa makoilevat ja kyyristelevät
valokuvaajat, joilla tuntui olevan välttämätön tarve saada
extreme-close-up-kuva jokaisesta kukasta ja katukivestä. Ei se
tietenkään vähennä paikan hienoutta, päin vastoin se kertonee siitä
jotain hyvää. Mutta sepä jäikin hauskana yksityiskohtana omaan pieneen
kieroon mieleeni.
Rauhallisuuden tyyssijasta siirryimme kilometrin päähän kaupungin
korkeimpaan rakennukseen, eli Sydney Toweriin. Varttikilsan korkeudessa
ihmettelimme katselutasanteelta allamme levittäytyvää miljoonakaupunkia.
Kun oikein siristi silmiään (tai siis käytti kiikareita) näki Sydneyn
olympiastadioninkin, joka kuitenkin sijaitsee aikasta kaukana
keskustasta. Kaiken muun sieltä tornista melkein näkikin, mutta
oopperatalo pysyi yhä piilossa. Samalla matkalla bongasimme ensimmäiset
suomalaisiksi olettamamme taapertajat. Tosin bongaus jäi varmistamatta,
mutta nuori vaalea pariskunta joista mies Suomi-verkkaritakissa lienee
aika kevyesti perusteltavissa kotoiseksi kaiffariksi...
Seuraavan päivän valjetessa, elukoita kun olemme, halusimme takaisin
kaltaistemme seuraan, eli suuntana Korkeasaaren kaukainen serkku, joka
on kyllä ollut ruokapöydässä päivällisaikaan. Sen verran oli kokoa ja
näkemistä enemmän kuin Korkeasaaressa, että ei millään pahalla Ilkka
Koivistoa ja kumppaneita kohtaan, mutta oikeasti hei kaverit...
Lauttamatkalla Taronga Zoohon saimme myös ensi kosketuksen The Houseen.
Ja siis ei siihen kiukkuiseen kipulääkkeisiin koukussa olevaan
amerikanirlantilaiseen TV-lääkäriin, vaan siihen ainoaan ja oikeaan
Sydneyn oopperataloon (käsi ylös joka arvasi oikein). Myöhemmin teimme
lähempää tuttavuutta tuohon taloon, ja tuli siitä otettua varmaan noin
40 kuvaakin, ihan vaan varmuuden vuoksi monesta eri kulmasta...
Ja siis sitten takaisin elukoihin. Riikinkukon, tai sikäläisen vastaavan
viuhkaperäisen kanan tervehdyksen jälkeen alkoi ankara Operaatio Koalan
bongaus, joka tosin päättyi onnistumiseen jo heti parin minuutin kävelyn
jälkeen. Sen verran osaavat ottaa hyödyn irti tuosta leppoisasta, mutta
kuten myöhemmin opimme, pahanhajuisesta erikoisotuksestaan, että heti
pääsisäänkäynnin eteen oli tuotu parit maistiaiset noista otuksista. Ja
ei tyhmiä kysymyksiä kiitos, emme siis syöneet koalaa, se oli vain
kielikuva. Ja jos tässä vaiheessa on vielä käsi ylhäällä siitä
oopperatalojutusta, niin käsi alas ettei sormet puudu. Vaikka Tarongasta
löytyikin tekemistä aivan koko päiväksi, niin ehdoton sydämien
vangitsija oli eräs kirahvineitonen joka esitteli järkyttävän kokoista
kieltään lähietäisyydeltä monikymmenpäiselle turistilaumalle kaivaessaan
sillä heiniä yli 4 metrin korkeudella olevasta korista. Se, miksi hänen
siskonsa oli aitauksen toisella puolella nuolemassa paljasta kalliota, ei
meille selvinnyt. Ehkä South Parkin vaikutuksen nyky-yhteiskuntaan voi
havaita jopa kirahviaitauksessa (ei kun se olikin matto mitä piti
nuolla). Eläintarhan aliarvostetuimmat eläimet taisivat olla seeprat,
joiden kohtalona oli asua samassa aitauksessa kirahvien kanssa. Kaikki
kun kiinnittivät huomionsa vain näihin pitkäkaulaisiin söpöliineihin.
Ja jotta pääsisimme eteenpäin tarinassa, siirryn jo seuraavaan päivään.
Ei siksi, että Tarongasta ei olisi kerrottavaa, mutta kun
jännetuppitulehdus alkaa jo oireilemaan, vaikka olen vasta kolmannessa
päivässä. Josta hyvällä aasinsillalla neljänteen päivään. Tämä kyseinen
päivä sitten palloiltiin kaupungilla rahoja tuhlaamassa. Mutta jotain
muutakin piti keksiä. Tutustuimme kyllä Sydneyn erikoisimpaan julkiseen
kulkuvälineeseen, eli katujen yllä "kiitävään" monorailiin. Kiitäminen
on kyseenalaista, sillä nämä pienet ja meluisat tuubit eivät kyllä taida
olla kovinkaan käytännöllisiä työmatkoilla, vaikka vuoroväli onkin 2-3
minuuttia. Suuri epäilys hiipi mieleen, että kyseessä taitaa olla ihan
turisteja varten suunniteltu ajelu. Erikoista se joka tapauksessa oli
ja säästi kivasti jo kovasta kävelystä turvonneita jalkoja.
Pään turvotusta lievitettiin, ja vatsan turvotusta edistettiin
lounastamalla Sydneyn Hard Rock Cafessa, jossa ruokailumusiikiksi
esitettiin mm. YMCA baaritiskillä tanssin kera. Kyseisen shown pitänyt
baarimikko voitti heti puolelleen monikymmenpäisen aasialaiskoululaisten
joukon. Mutta kyllä hymy irtosi meiltäkin. Ehti jättikokoinen annoskin
vähän jäähtyä lautasella. Ja eihän Hard Rock Cafessa voi käydä
tyhjentämättä paitahyllyä, joka varsinkin oli itse allekirjoittaneelle
kovasti mieleinen kokemus, jota oli odotettu pitkään ja hartaasti.
Mielessä kun vieläkin kaivertelee se, että en aikanaan ehtinyt ostamaan
Planet Hollywoodista paitaa Mikonkadulta ennen kuin konkurssi korjasi
ko. kuppilan parempaan talteen. Kiitos vaan Rennylle tuosta tiiseristä!!!
En ole katkera, mutta kuitenkin. Die Hard 2 olikin ihan huono,
kolmosessa oli sentään Viikinki...
Kun Anu oli vihdoin saanut raahattua meidät pois HRC:sta, ja yö oli
nukuttu hyvin, valkeni seuraava päivä aurinkoisena ja kuumempana kuin
koskaan aiemmin lomamme aikana. Huomaa muuten tämä sujuva siirtyminen
seuraavaan päivään. Näin sitä tilaa säästyy. Ja nyt sitten vihdoin
pääsimme itse valkoiseen taloon, eli Oopperataloon. Hienoa ja kuvan
kauniilla paikalla sijaitsevaa taloa en sen tarkemmin esittele. En usko,
että kuvailullani pystyisin tekemään kunniaa sillä arvokkuudella ja
loistokkuudella mitä se ansaitsisi. Mutta sen verran sanon, että
valkoinen se ei ole, vaikka olen aina niin luullut. Ja sen myös kovaan
ääneen tulin todenneeksi. Onneksi Suomea puhuvat olivat vähemmistössä
ympäröineessä seurueessa...
Oopperatalolta jatkoimme satamaristeilylle, jossa opimme kaikkea
mielenkiintoista Sydneyn satamasta, joka ei ole satama-satama, vaan
nimitys suuremmasta alueesta, johon siis kuuluu julmetun suuri osa
Sydneytä ja käytännössä koko keskusta. Oppaan kertomuksista päätellen
asuntojen korkea hinta ei ole vain Helsingin ja Suomen ongelma. Kyllä
niitä arvokkaita asuntoja löytyy muualtakin. Jos 7 numeroa ei riitä
hinnassa, niin ollaan jo aika kaukana tavallisen lottovoittajankin
ulottuvilta, saatika sitten tällaisen normipulliaisen ulottuvilta.
Hauska yksityiskohta satamassa oli myös siellä toimiva
vilkasliikenteinen kaupallinen vesitasolentokenttä! Kysyn vaan, koska
Kolera-altaaseen kaavoitetaan sellainen? Voisi sitten Siljan kannelta
vilkutella liitelijöille... Ja risteilyllä tuli sitten ensimmäinen
varmistettu Suomi-bongaus, kun törmäsimme jopa kokonaiseen perheeseen.
Jätimme morjenstamatta, mutta bongaus merkittiin silti lokiin.
Loppupäivä vietettiin Sydneyn vanhassa kaupungissa, eli The Rocksissa.
Hienoa seutua, paljon pieniä liikkeitä ja ravintoloita, kapeita kujia ja
pengerryksillä risteileviä terasseja, joista osa oli julkisia, osa johti
suoraan jonkun etuovelle. Tarkkana sai olla, vaikka opasteita olikin.
Seuraavana, eli kuudentena päivänä heräsimme siihen samaan tuskaiseen
kuumuuteen (noin + 33 astetta), joka oli ollut seuranamme jo useamman
päivän. Muistutuksena tästä kuumuudesta saimme muistoksi palaneet korvan
lehdet ja päänahat. Juuri noita paikkoja kun ei oltu upotettu
aurinkorasvaan. Lauantain kunniaksi matkasimme junalla tivoliin. 4
miljoonan ihmisen kaupungiksi tivoli oli melko pieni. Jos Linnanmäki on
Siwa-kasseina 10-195 on Luna Park, eli siis tuo tivoli, ehkä
vain 10-150 , joten tässä Helsinki vetää kyllä pidemmän
korren. Tosin ei Sydneyssä kyllä lapsia näkynytkään. Eikä kyllä näkynyt
vanhuksiakaan, eikä puliukkoja, huru-ukkoja eikä leppäkerttuja.
Luna Park vetää kyllä pohjat kahdessa asiassa. Sijainnissa ja portissa.
Sisäänkäyntiportista tulee väistämättä mieleen, että Stephen King on
katsellut juuri tuota porttia kirjoittaessa Se-kirjaansa. Pelle on
pelottava. Parempaa sijaintia ei huvipuistolle voi kuitenkaan toivoa.
Sydneyn satamassa, kuuluisan ja massiivisen Harbour Bridgen, tiedäthän
sen sillan oopperatalon vieressä, jota pitkin ilotulitukset kiersivät
Sydneyn olympialaisten päätösilotulituksessa, varjossa ja oopperatalon
vastarannalla sijaitseva Luna Park on kyllä jo ihan sijaintinsa puolesta
aivan ykkösmesta omassa vaatimattomuudessaankin.
Lauantain kääntyessä iltapäivän puolelle marssimme Harbour Bridgen yli
takaisin Circular Quayn puolelle ja jatkoimme matkaamme Hyde Parkiin,
joka sekin oli kieltämättä melko pienen oloinen, vaikka lähemmässä
tarkastelussa osoittautuikin ensivaikutelmaa suuremmaksi. Ja paikalliset
viihtyivät siellä pelaillen ja lepäillen nurmikoilla. Erikoisuuksia
puistossa tuli vastaan kaksi. Ensimmäinen oli hieno suihkulähde, jonka
erikoisuuksien listalle nostivat sen vieressä tiheään tahtiin
vierailleet aasialaistaustaiset hääparit, jotka saapuivat tasaisena
virtana valkoisilla limusiineilla kuvattavaksi turistien keskelle.
Hydestä löytyy myös ehdottomasti komein ja mahtipontisin vesipiste mitä
voi kuvitella. Vaikea sitä on kuvailla, mutta Canonin ansiosta se on
tallennettuna, ja löytyy myös tuolta jo aiemmin mainitusta
valokuvakokoelmasta.
Uuden viikon sarastaessa oli aika hakea uusia kokemuksia hieman lähempää
kotia. Niinpä matkasimme kohti lentokenttää, ja onneksemme kohti
kotimaan terminaalia, eli Suomi ei vielä ollut mielessä. Koordinaatit
kohti pohjoista ja Brisbanea, joka on Australian 3. suurin kaupunki
reilulla 1,5 miljoonalla asukkaallaan. Kasvu on kuitenkin kovaa
Brizziessä, mutta vielä se ainakin tuntui mukavalta pikkukaupungilta
Sydneyyn verrattuna. Tuolla siirtymätaipaleella tulikin sitten suurin
myöhästyminen 8 lentoa sisältäneellä matkallamme. Lähdöstämme suuttuneet
sään jumalat päättivät pistää taivaan mustaksi päästyämme lentokentälle,
ja sinkoilivat salamoita ympäriinsä. Vajaan tunnin verran siinä sitten
ihmeteltiin koska matkaan päästään. Lopulta kuitenkin päästiin reilun
tunnin lennolle ja uusiin ympyröihin.
Jos Sydney näytti sateisen puolensa sekä saapuessamme että lähtiessämme,
niin Brisbane oli jotain täysin muuta. Tasainen kolmenkympin helle iski
kasvoille heti kun jalkamme astuivat Queenslandin kamaralle. Pienessä
kaupungissa etäisyydet voivat olla yllättävän pitkiä. Suoraa tietä kun
ei nähtävästi kannata rakentaa lentokentältä keskustaan. Paljon
loogisempi vaihtoehtohan on vetää se ensin 45 astetta väärään suuntaan 5
kilometriä ja sitten vasta oikaista se kohti keskustaa. Toki siis
maisemia on kiva katsella, varsinkin kun tie menee pitkälti aivan
nimensä kaupungille antaneen Brisbane-joen varrella. Hotellikin löytyi
lopulta keskustan korkeimmalta mäeltä, josta maisemat olivat ihan
mukavat kohti keskustaa, päärautatieasemaa ja maailman suurinta
subtrooppista kaupunkipuutarhaa, elikästäs Roma Street Parklandia.
Tosin rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että meidän hotellihuoneemme
parvekkeelta avautuivat näkymät uima-altaalle ja naapurin hotellin
takapihalle. Mutta anyhow...
Ensimmäisenä käytiin tutustumassa tuohon yllä mainittuun Roma Street
Parklandiin. Helle ja matkustaminen veivät kuitenkin parhaan
keskittymiskyvyn, joten päätimme palata paikalle myöhemmin viikolla, ja
suuntasimme viilennystä etsimään kaupungin kaduille. Käytännössä siis
painuimme ostamaan jäätelöä ja kylmää limua lähimpään 7-eleveniin. Jos
sanotaan, että Starbucks löytyy joka korttelista, niin 7-elevenistä
voisi sanoa, että löytyy kaksi joka korttelista. Sen verran tiheään
niitä tuli vastaan. Lopulta ensimmäinen päivä Brizziessä päättyi
aikaisiin iltauniin hotellilla.
Toisen tiistain ohjelmassa oli yksi matkan kohokohdista, eli vierailu
130 takkuturvan nurkissa, eli Lone Pine Koala Sanctuaryssa. Leppoisan 45
minuutin paikallisbussirytyytyksen jälkeen totesimme, että Lone Pine
Express on bussilinjan nimenä aika epäonnistunut. Tai ainakaan se ei ole
kovin hyvin reittiä kuvaileva. En halua tietää kuinka pitkä matka olisi
ollut ilman tuota Express-osiota. Perille päästyämme alkoivat koalan
nenät vilisemään silmissä, vaikka tosiasiassa tuijotimme saksalaisen
perheen takaraivoja lippujonossa. Kuumuus ja se tosiasia, että olimme
odottaneet tänne pääsyä jo kuukausia tekivät pieniä tepposia päässä,
mutta yhtä kaikki ja portista sisään.
Sitähän voisi kuvitella että ensimmäisenä olisi ollut suunta kohti
koalamassoja, mutta toisin kävi. Ehdimme juuri parahiksi paikalle
lammaskoiraesitykseen, jota oli pakko jäädä seuraamaan. Leppoisan
lammasfarmarin jakaessa ohjeita puolikuurolle kelpielleen nautiskelimme
varjosta ja kylmistä, tosin jo hieman matkalla väljähtäneistä
juomista. Kyllähän ne kelpiet ovat melkoisia veijareita, mutta
esityksen loputtua oli nopea kurssin uudelleen suuntaaminen kohti
eksoottisempia otuksia.
Ja taaskin hätäisempi voisi kuvitella, että nyt suuntana olisi
vihdoinkin ollut koalat, mutta ei. Heti lammaskoiraesityksen pitopaikan
vieressä oli kenguruaitaus, jonne oli suorastaan aivan pakko mennä.
Niinpä ostimme kioskilta pussilliset pellettejä ja suuntasimme kohti
kenguja. Asiaan perehtymätön voisi tietenkin kuvitella, että kävimme
ostamassa itsellemme raksuja syötäviksi, mutta sen verran epäilyttävän
edullisia olivat, että en maistanut. Tuskinpa olisivat olleet
suosikkimakuanikaan. Eipä hätää, onneksi kengut tykkäsivät niistä. Taisi
olla järjestetty juttu.
Aitauksessa oli jotain 70 kengurua. Eri kokoisia ja rotuisia. Poikasia
ei ollut, kun edellisen syksyn, eli meidän kevään, poikaset olivat jo
niin isoja, että ei niitä poikasiksi tunnistanut, ja tulevan syksyn
poikaset vielä niin pieniä, että niistä näkyi vain tassuja pilkottamassa
emojen pusseista. Juoksimme heti ensimmäisen kengun luokse ja silmät
kiiluen tungimme hikisiä pellettien täyttämiä kouriamme kengujen turvan
eteen. Tulos oli masentava. Tuhahdus ja kiireellä loikkiminen toiseen
suuntaan. Loistavaa! Hätäilyt sikseen, sillä tosiaan nämä olivat niitä
otuksia jotka olivat parhaiten hollilla ja siis saaneet turisteilta
apetta turpaansa koko aamun. Suuntimo takavasemmalle, ja johan löytyi
puiden katveesta lauma isoja ja nälkäisiä kenguja. Ensimmäinen neiti
jolle ruokaa tarjosi vei koko käden. Kirjaimellisesti. Neitosen
rouskutellessa suutaan tyhjäksi kuivailin kengukuolaa pois kämmeneltäni
ja liki puolesta välistä käsivarttakin. No tosiasiassahan vain rannetta
myöden kastuin, mutta leikkikää mukana. Kengujen koko myös kasvoi
kummasti kun löysimme varjoisat alueet. Vaikka yli kaksimetrisiksi
kasvavat punakengurut olivatkin yleisöltä eristyksissä omassa
aitauksessaan, oli meidän seuranamme reilusti yli 1,5 metrisiksi
kasvavia kenguja, joiden lajia en nyt tietenkään enää muista. Niiden
kanssa kun konttasi maassa ja yhtäkkiä ympärillä oleva lauma päättikin
nousta seisomaan, oli äkkiä itse aika pienen oloinen. Leppoisia
kavereita ne kuitenkin olivat, aika kaukana niistä boksaavista
kenguruista joita legendoissa kerrotaan. Tosin myöhemmin vastaamme tuli
taistelussa haavoittunut pikkupoika, joka oli ottanut matsia kengun
kanssa, ja hävinnyt. Tuloksena viiden sentin ventti ohimossa ja hyvä
tarina kerrottavaksi tarhassa.
Sen verran täytyy todeta, että kyllä nuo pussieläimet ovat sitten
vinkeitä. Ei siinä mitään, että naarailla on niin isot pussit masunsa
päällä, että siellä mahtuu kuljettamaan jälkikasvuaan, mutta kun
uroksillakin on niin isot kassit, että sielläkin pystyisi poikasia
kantamaan elleivät ne olisi varattuna muuhun käyttöön. Luulisi, että
eläimillä joiden pääasiallinen etenemistapa on pomppiminen tuollaiset
kulkuset raapimassa aavikon pintaa olisivat epäkäytännölliset. Toisaalta
jos ne on kerran kalauttanut kantoon, niin se kannustanee aika
tehokkaasti hyppäämään seuraavilla kerroilla varmuudeksi hieman
korkeammalle. Saatan toki olla väärässä, mutta tämä lienee todennäköisin
selitys sille, miksi kengurut ylipäätään liikkuvat hyppien, pomppien ja
loikkien.
Kengut kyllä varastivat huomiomme aivan täysin, ja tekivät lähtemättömän
vaikutuksen meihin. Mutta paikan nimen velvoittamana pääsimme vihdoin
koala-alueelle ihastelemaan näitä takkuisia papanakoneita. Tässä
vaiheessa bongasimme matkamme kolmannet ja viimeiset suomalaiset, kun
villisika-aitauksen luota kuului tutun kuuloista murinaa. Vanhempi
emakkohan siellä murisi ja puhisi karjunsa seuraillessa mitä aitauksessa
tapahtuu. Nämäkin jätettiin morjenstamatta, ja poistuimme kohti
koillista.
Koalaesittelyt olikin sitten vedetty aivan äärimmilleen. Oli luentoa,
halimista, paijausta ja kuvaamista. Oli koalaperheitä omissa
aitauksissaan, lastentarhaa yliaktiivisille nuorukaisille,
vanhustentaloa elonsa ehtoopuolella oleville, jos mahdollista niin
tavallistakin flegmaattisimmille otuksille, ja tietty aitauksia
aitauksien perään ihan tavallisia koaloille. Paljon opimme tuolla
reissulla. Esimerkiksi, että on olemassa kahta eri koala-lajia,
eteläistä ja pohjoista koalaa. Pohjoinen koala on se tavallinen harmaan
värinen koala jota aina joka paikassa kuvataan. Eteläinen koala on
pohjoista isompi ja häijympi, ja selkeästi ruskea, tosin vaalea
sellainen. Opimme myös, että koalat omaavat terävät kynnet, tuottavat
papanaa jatkuvasti ja vastoin yleistä olettamusta eivät tule pilveen
eukalyptuksesta. Verkkainen elo johtuu vain siitä, että eukalyptuksesta
ei saa riittävästi ravintoa, joten ressukat joutuvat rajoittamaan
liikkumista pärjätäkseen.
Koalan turkki on myös mielenkiintoinen. Kauempaa se näyttää jotenkin
untuvaiselta, ainakin minusta. Tosiasiassa se on yllättävän karkea, toki
siis pehmeähän se on ja paksu. Koalan takamuksessa on vaaleita läiskiä,
joista jokaisen koalan voi yksilöllisesti tunnistaa. Turkki haisee märän
villan ja märän koiran sekoitukselle. Siihen kun lisätään koiraiden
rintamuksen hajurauhasen tuottama aromi, niin voisi kaunistelematta
todeta, että kyllä haisoo! Yhtä kaikki, lutusiahan ne ovat, ja kun
sellaisen vihdoin syliin sai, niin olihan siinä ihmettelemistä
kerrakseen. Taas yksi rasti ruutuun, tämänkin olen tehnyt!!
Seuraava päivä, eli kakkoskeskiviikko, menikin sitten kaupunkiin
tutustuessa. Kävimme kävelyllä joen rannalla, ja 20 minuuttia
käveltyämme moottoritien alla haisevan mangrovepusikon katveessa
tajusimme, että itse asiassa se kuvauksellinen puoli jokea on
se vastaranta. Pääsimme riittävän kauas keskustasta, ja sitten taivas
pimeni ja ukkonen ilmoitti läheisyydestään. Ja ei kun oikotietä
onnelaan, eli suuntana keskusta, tällä kertaa ihan katuja pitkin. Matka
olikin aika lyhyt lopulta, ja ehdimme alta pois ennen 20 minuutin
kaatosadetta ja ukkosta. Kyseinen sade oli muuten ensimmäinen alueella
367 päivään! Sateen mukana lämpötila laski paikallisittain
dramaattisesti, eli 5 astetta tippuen alimmillaan jopa 25 asteeseen.
Maan eteläosissa muutos oli toki rajumpi, uutiskuvat lumessa
piehtaroivista ausseista pistivät miettimään uudelleen sitä pikkupoikaa,
josta aina sään ääri-ilmiöiden yhteydessä puhutaan.
Paras uutinen tuli kuitenkin seuraavana päivänä. Meille tullut ukkonen
oli itse asiassa rannikolla kehittymässä olleen pyörremyrskyn rippeet.
Olivat voimat loppuneet kesken, ja tuloksena ärhäkkä, mutta
lyhytkestoinen ukkonen. Pari seuraavaa päivää sitten tuulikin, ja tuuli
kunnolla. Kun torstaina lähdimme rannikon edustalla olevalle
paratiisisaarelle, eli Moreton Islandille, löivät aallot rannoilla 3-4
metrin korkeuteen, ja tuulen nopeus oli keskimäärin 25 m/s, puuskissa liki 40
m/s. Lähtöäkin jouduttiin odottamaan, jotta saatiin isompi ja tukevampi
alus, mutta matkaan päästiin.
Tuuli haittasi jonkin verran elämää saarella. Hiekkarannalla hiekka
piiskasi siihen malliin, että moni ammattikoululainen toivoisi saavansa
hiekkapuhaltimestaan samanlaisen suihkun. Kyllä Skodastakin olisi
lähtenyt ruoste siinä piiskauksessa. Mutta jos oli loputon hiekkaranta
edessä, niin pakkohan sinne oli mennä kävelemään. Myrskyävä
Tyynivaltameri oli kuitenkin mukavan lämmin, reilut 25 astetta, joten
sinne kahlaamaan. Hiekkakaan ei päässyt piiskaamaan tuulen puhaltaessa
mereltä. Pikku kävelyreissu venähti itse asiassa aika pitkäksi, kun
jäimme mm. ihmettelemään rannikolla makailevia hylkyjä.
Kaikki tämä tähtäsi vain ja ainoastaan siihen, että odotimme
auringonlaskua ja laivan lähtöä takaisin kohti mannerta. Tai itse
asiassa tarkemmin sanottuna odotimme edellä mainittuja siksi, että juuri
niitä ennen oli päivän kohokohta, eli villien delfiinien syöttäminen
myrskyävässä meressä. Vähentäessämme vaatetusta kahlataksemme mereen
oppaiden kanssa, jotka itse asiassa olivat paikallisen yliopiston
delfiinien ja meren tutkijoita ja opiskelijoita, mietimme olemmeko aivan
terveitä. Opas ilmeisesti luuli tajuavan puntarointimme, ja tokaisi
selostukseksi mikrofoniin, että ei hätää vaikka meri onkin näin
myrskyisä, delfiinit vain tykkäävät vähän rajummasta säästä. Teki mieli
huutaa, että emme me niistä merinisäkkäistä olleetkaan huolissamme, vaan
ihan omista nisistämme.
Loogisen parinmuodostuksen jälkeen (minulle 180 cm lihaksikas mies ja
Anulle 160 cm tikkunainen) painuimme mereen yhdessä puolen tusinan muun
turistin kanssa. Ensimmäisten aaltojen lyödessä pään yli mieleeni hiipi
pieni pelko, joka kuitenkin häipyi nähdessäni mustana veden alta
erottuvia pötkylöitä, joiden evät viistivät veden pintaa. Hyvänä
killerinä olisi tietysti ollut, että joukossa olisi ollut esim. yksi
valkohai. Mutta ei ollut. Sen sijaan meri teki kyllä killerit. Jos joku
on joskus miettinyt miltä tuntuu kun valtameri potkaisee nivusiin, niin
voin kertoa, että se sattuu! Mutta toisessa kädessä roikkunut opas ja
toisessa kädessä puristamani delfiinin ruokakala kannustivat ylös ja
eteenpäin. Ja kas kummaa, ei mennyt montaa hetkeä kun tuli käsky pistää
kala veden alle. Heti olikin delfiini jaloissa pyörimässä, ja pieni
näykkäisy tuntui sormissa kun kala olikin jo hävinnyt. Sen verran
tehokas olin, että sain syöttää kolme kalaa odotellessa muiden
onnistumista sen hintaan kuuluneen yhden kalan kanssa. Ehkä se opas
puristikin kädestäni jostain muusta syystä kuin siitä että pelkäsi minun
kaatuvan. Sitä ne Speedot teettävät...
Loppuviikko olikin ohjelmaltaan vähän rennompaa. Kaupunkiin tutustuttiin
paremmin, käytiin museossa ja käveltiin sillä paremmalla rannalla, jossa
mm. oli markkinat ja suuri city-uimaranta, eli joen rannalle rakennettu,
täysin joesta erillinen laguuni, jossa olikin sitten kiitettävästi
porukkaa. Museossakin käytiin ihmettelemässä näyttelyä Australian
misseistä. Toisessa salissa oli näyttely miesten tekemästä taiteesta.
Aivan sama oliko miesten tekemään vai norsun tekemään taidetta, yhtä ohi
meni minulta joka tapauksessa. Onneksi taiteellisempi puolisko meistä
valisti minua ajoittain lattialle heitetyn lankakasan hengellisyydestä.
Väitän vieläkin, että se oli oikeasti se nurkka johon siivoojat jättävät
lankamoppinsa kuolemaan.
Kovasta yrityksestäni huolimatta paikalliset huvittelupaikat, kuten
keilarata, leffateatteri ja Hooters jäivät näkemättä ja kokematta, mutta
viihdettä tarjosivat sen sijaan kaupunkiin saapuneet Englantilaiset
rugby-fanit, eli Barmy Army. Lauantaina kun oli suuri peli kaupungin
stadionilla. Ja kyllä kuuluivat ja näkyivät tehokkaasti tämän armeijan
porukat. Perjantaina kävimme myös tutustumassa paremmalla ajalla Roma
Street Parklandiin. Oppaamme puistossa kertoili hauskoja juttuja, joista
78% meni ohi seuranamme olleelta aasialaisen koulun oppilailta.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niinpä olimme saavuttaneet matkamme
lakipisteen hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Oli siis aika aloittaa
pyhäpäivä suuntaamalla auringon värjäämät tuulenhalkaisijamme kohti
lentoasemaa. Ennen kuin huomasimmekaan olimme taas Sydneyssä. Kuuden
tunnin vaihtoajan vietimme keskustassa. Kiitos sekaisen lentokentän,
kotimaan terminaalista ulkomaan terminaaliin siirtymisen välissä ehdimme
kaupunkiin käytännössä vain syömään ja silpaisemaan naamariimme vielä
yhdet hyväksi havaitsemamme Baskin & Robinsin Berries gone Bananas -smoothiet.
Siinä oopperataloa jälleen katsellessamme ja hampurilaisen syödessämme
kehuimme jaloissamme pyöriviä lokkeja hyvätapaisiksi. Ennenaikaista,
olisihan se pitänyt arvata. Anu joutui nerokkaan ja salakavalan
väijytyksen kohteeksi. Hyökkäyksen aloitti klo 6:sta hyökännyt lokki, joka
pakotti pahaa-aavistamattoman ruokailijan vetäisemään ruokansa sivulle.
Tämän jälkeen iskuryhmän vetäjä teki taktisesti kypsän siirron,
ja lensi takaapäin Anun hampurilaiseen tiputtaen sen maahan. Ei mennyt
montaa sekuntia ennen kuin puolikas Quarter Pounder oli kadonnut lokkien
nokkiin. Se olikin sitten siinä, kiitos ja näkemiin. Nälkä jäi, mutta
kivaa oli!
Lennolla saimme seuraksemme myöhemmin Valko-Venäläiseksi osoittautuneen
vanhan rouvan, jonka ulkomaan kielitaito rajoittui pariin saksalaiseen
sanaan. Jos minä söin kanaa, söi hänkin. Appelsiinimehua minulle, myös
hänelle. Jos matkustaa ilman yhteistä kieltä kenenkään kanssa on oltava
kaikkiruokainen. Sitä on syötävä ja juotava sitä mitä naapurikin.
Lentoemännälle on helppo nyökätä, että samaa kuin tuolla...
Kun viimeinen lento vihdoin laskeutui Helsinkiin viiden erillisen
pilvikerroksen läpi, totesimme sen lumisen ja kylmän maiseman vaihtuneen
harmaaseen tihkusateeseen. Kotioven avattuamme olimme matkanneet yhtä
soittoa 39 tuntia ja 57 minuuttia sen jälkeen kun lähdimme edellisenä
päivänä hotellilta.
Matka oli kaiken kaikkiaan enemmän kuin onnistunut. Parempaa kohdetta ei
olisi voinut toivoa, eikä seurakaan ollut siitä hulluimmasta päästä. Jos
joku joskus pohtii Australiaan matkustamista, voimme ehdottoman
varauksettomasti suositella sitä. Matkat ovat pitkät, mutta perille pääseminen
ja siellä olo auttaa unohtamaan sen kaiken. Kiitos vielä kerran kaikille niille, jotka
edesauttoivat matkan toteutumisessa. Tämä vaikenee nyt ja hakee
jääpussin ranteelleen.
Teksti: Niko |
